MISTÄ JOHTUU VÄKIVALTA?

Kirjoittanut Petri Salakka, Helsingin Aggredi.

Miksi ihminen on väkivaltainen? Tämä on kysymys, joka minulle on esitetty satoja kertoja urani aikana. Olen työskennellyt väkivallan parissa neljällä eri vuosikymmenellä ja vastaukseni tuohon kysymykseen on heitellyt hieman suuntaan jos toiseenkin. Viimeinen 15 vuoden ajanjakso Aggredissa on kuitenkin vakiinnuttanut oman käsitykseni aiheesta. Ihminen ei kasva väkivaltaiseksi, vaan syntyy sellaiseksi. Se, millaiseksi käytöksemme syntymän jälkeen muovautuu, onkin sitten toinen juttu ja monen asian ja tekijän summa.

 

Reason-lehden esittelemän tutkimuksen mukaan espanjalaiset kehitysbiologit ovat todenneet, että taipumuksemme väkivaltaan on peräisin luonnonvalinnasta. He olivat tutkineet yli tuhannen nisäkkään alttiutta tappaa omia lajitovereitaan. Tutkimuksessa oli mukana 1024 nisäkäslajia, joista 40 prosenttia tappoi omia lajitovereitaan.

 

Ihminen ei tässä vertailussa sijoittunut aivan kärkeen, mutta on kuitenkin kuusi kertaa keskimääräistä tappamishaluisempi kuin keskivertonisäkäs. Tutkimuksessa myös selvisi, että ”tappamishalu tai -kyky” vaihtelee eri aikakausien mukaan. Tutkimuksen julkaisun aikana vuonna 2016 kaksi prosenttia ihmisistä kuoli toisen ihmisen toimesta, mutta vuosina 400-1400 eaa. luku oli 12 prosenttia. 

 

Ihmisen kyky väkivaltaisiin tekoihin ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on ollut elinehto lajimme selviytymiselle. Meidän on ollut pakko kyetä tappamaan saalis ruokkiaksemme itsemme ja perheemme. Meidän on ollut kyettävä puolustamaan itseämme petoja ja toisia ihmisiä vastaan. Tämä tarve on vaihdellut eri aikakausina ja nykyään, varsinkin länsimaisessa rauhan kulttuurissa, sille ei ole enää juurikaan käyttöä. Väkivaltaisesta käytöksestä on tullut epätoivottua ja epänormaalia toimintaa.

 

Ihmisen biologista kykyä väkivaltaan voi helpoiten selittää Markon ja Jussin hiekkalaatikkoleikeillä. Marko päättää leikin tiimellyksessä ottaa Jussin traktorin omaan käyttöönsä. Jussi ei ole vielä törmännyt yhteiskunnassa vallitseviin ja yleisesti hyväksyttyihin toimintatapoihin, eikä ole oppinut diplomaattisia ja väkivallattomia neuvottelukeinoja vääryyden korjaamiseksi. Suppea, oman perhesysteemin sisäinen elinympäristö yhdistettynä varsin lyhyeen kehityshistoriaan saa Jussin tarttumaan ensimmäisenä lapioon ja pamauttamaan sillä Markoa otsaan.

 

Jussin toiminnassa ei siis ole kyse käytöshäiriöstä, vaan ihmisen käytökselle ominaisesta toiminnasta. Todisteena toimii muiden äitien ja isien tokaisu: ”Pojat on poikia!”. Tosin, jos lapion varressa olisi ollutkin Liisa, olisi kyse varmaan kaikkien mielestä ollut käytöshäiriöstä, koska vastaavaa sanontaa ei tytöille löydy. Se onkin aivan oman blogin aihe se.

 

Miten Jussin käytös sitten tulee tästä jalostumaan, riippuu pitkälti siitä, mitä muita keinoja hänelle matkan varrella kertyy. Opettavatko hänen vanhempansa miten aggressioita puretaan ilman väkivaltaa? Miten kohdataan pettymyksiä, miten kunnioitetaan toisia ihmisiä ja kaikkein tärkeimpänä ehkä se, miten ongelmatilanteita ratkaistaan kotona? Puhuvatko vanhemmat riidellessään vai lyövätkö he tosiaan ja/tai lapsiaan? Tuleeko väkivaltaisesta käytöksestä normaali tapa hoitaa ristiriitatilanteita? Saako Jussi  väkivaltaisesta käytöksestä pitkässä juoksussa enemmän hyviä vai huonoja ”tuloksia”?

 

Kasvatus luo pohjan sille, minkälaisilla rakennusmateriaaleilla kasaamme itsemme ja rakennamme tulevaisuutemme. Hyväkään kasvatus ei silti takaa sitä, etteikö ihminen myöhemmässä vaiheessa hyödyntäisi väkivallan suomia mahdollisuuksia konfliktien tehokkaaseen purkamiseen tai itsensä suojelemiseen. Jotta lajimme säilyisi ja kehittyisi, on ihmisille muodostunut kuusi kertaa muita nisäkäslajeja korkeampi alttius väkivaltaiselle käytökselle. Tästä näkökulmasta katsottuna väkivallan tekijät eivät ole siis meistä muista erillinen joukko syrjäytyneitä ja käytöshäiriöisiä ihmisiä. He ovat ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta, kasvatuksen tai ympäristön muokkaamina, toimineet biologisesti tarkasteltuna hyvinkin lajityypillisellä tavalla.