"Mulla ei ollut oikeastaan enää mitään hävittävää."

Kirjoittaja on Aggredin asiakas.

Mä tulin Aggrediin noin puoli vuotta sitten. Oma paha olo oli kasvanut niin isoksi, ettei voinut enää olla. Syyllistyin jatkuvasti henkiseen väkivaltaan, heittelin ihmisille puolitotuuksia ja vittuilin. Välillä meinasi käydä pahastikin. Olen koko elämäni kärsinyt vihamielisyydestä ja olin tuolloin niin täynnä vihaa. Oma pää oli hyvin ahdas paikka. Olin mielikuvatasolla jatkuvasti voimakkaassa tappamishekumoinnissa. Olo oli niin huono, ettei asiat voi enää siitä huonontua. Mulla ei ollut oikeastaan enää mitään hävittävää. 

Sitten tapasin teidät. Olihan se jäykkä se ensimmäinen tapaaminen, olin ihan lukossa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Istuin siinä kuin tikku paskassa. Täällä joka käynnillä ihmeteltiin asioita yhdessä, kunnes jossain vaiheessa vihan sävytteinen umpimielisyys alkoi purkautua. Mieli lähti kirkastumaan. Asia menettää voimansa, kun sanon sen täällä ääneen ja yhdessä mietitään parempaa tapaa toimia. Ei ratkaisua, vaan miten sen vihamielisen ajatuksen purkaa. Oon koittanut koko elämäni veivata yksin näitä asioita. Jos yksin vatkaa omassa päässään, on umpikujassa, menee mitä kautta vaan. Jos aina ajattelee, että minä tämän ratkaisen, niin kyllä se totuus on, että apua tarvii. Onhan tää vienyt mua paljon eteenpäin, koska kyllä mä oisin ollu aika lailla vaan lähtöpisteessä omien ongelmien kanssa, eikä yksin ois päässyt eteenpäin.

Merkityksellisintä on ollut se, että täällä on pystynyt purkamaan asioita ja se on vähentänyt väkivallasta fantasiointia ja sitä on täällä päästy purkamaan. Näistä jää aina jotain pyörimään tonne päähän ja sieltä pystyy sitten ottamaan käyttöön. Tunteiden suhteen olen ollut ja olen edelleen kokematon, kun olen pyrkinyt aiemmin vaan turruttamaan ne tuntemukset. Täällä ne voi sanoa ääneen. Tiedän nyt, että tunteita on paljon, ja osaa niistä jopa pystyn sanoittamaan nykyään. Olipa se sitten huono tunne kuin suru tai vääryys, jotka saa ihmisen aina suunniltaan. 

Näköalan puute on myös vaivannut elämässä kovasti ja tässä se menee rikki, kun ollaan porukalla ja puhutaan. Mun on myös tärkeää kuunnella teitäkin, koska teidän puheesta jää niitä juttuja päähän. Nää keskustelut on avannut mun silmät sille, mikä minä olen ja mistä minun oma arvoni koostuu. En oo missään vaiheessa voinut kuvitella, että voisin olla joku vitun tavallinen työmies ja olla siitä onnellinen. Riitän olemalla tavallinen. 

Toinen tärkeä asia on, että tässä ei ole vaadittu muuta kuin se oma sitoutuminen. Kumpikaan teistä ei ole sanonut, että tee näin, tee näin, vaan ne toimintaehdotukset on kevyesti naamioitu yleisen keskustelun tasolle. Se, että sanotaan miten pitää tehdä, on tosi myrkkyä. Täällä voidaan keskustella ilman, että musta tuntuu, että mua käsketään ja määrätään. Tää on todella miellyttävä tapa, kun tässä ei oo sellaista ennalta määrättyä, että pitää tehdä näin ja näin, vaan päävastuu on mulla itellä sanoa ääneen mitä mun elämässä on tapahtunut. Viimekäden ratkaisu on kuitenkin minulla. Saan itse päättää. Semmonen käskeminen ja määräily on pakkovaltaa, joka saa aina karvat pystyyn. Todellinen muutos myönteiseen tapahtuu pitkässä juoksussa ja oman päänsä kanssa. Arjen tapahtumat ovat koko ajan läsnä, ja me täällä nähdään vaan lyhyt aika. Sen tapaamisen jälkeen on aina mahdollisuus toimia päin helvettiä, mutta sen voi myös nähdä, että tämä on väärä tapa toimia. 

Tavoitteena mulla oli silloin alussa, että haluan työkaluja ja näkökulmia elämääni. En ihan tiedä, mitä olen sillä työkaluilla tarkoittanut, mutta näkökulmia on kyllä tullut. Mun miehisyys kestää nykyään kävellä pois tilanteista, eikä mun aina tarvitse saada viimeistä sanaa. Ennen mun piti karjua ja käyttää henkistä väkivaltaa ja uhkailla. Eihän se ole mitään vuorovaikutusta. Moni asia on muuttunut ja pehmeyttä on tullut lisää. Jotenkin sitä minua itseäni. Viha on mennyt todella kauas. Viha tulee olemaan kaikissa meissä ihmisissä ja sen kautta meillä on rajat. Mutta sehän on vaan tunne, sen kautta ei tarvitse toimia ja ohjautua. 

Näin yhtä ystävätärtä aikaisemmin, ja se kysyi, että mitä sulle on tapahtunut, kun oot noin rauhallinen. Tänä päivänä olen todella onnellinen, kun olen sinkku ja tavallinen työmies. En varmaan ikinä pääse eroon siitä, että vertailen itseäni muihin ihmisiin, mutta ei varmaan kukaan pysty niin elämään. Vertailulla ei kuitenkaan ole enää sellaista välitöntä seurausta, joka kuormittaa omaa elämänlaatua. Ei tule sitä turhaa paskaa elämään.