”Pitäisi varmaan vaihtaa kaveripiiriä…”

Kirjoittanut Jani Väisänen, Aggredi Helsinki.

Melko tarkkaan noilla sanoilla on useampi väkivaltaisesta käytöksestä irti pyrkivä Aggredin asiakas aloittanut pohdintansa siitä, mitä pitäisi tehdä välttääkseen vankilan jatkossa. En tiedä, onko sitaatti lainattu jostain kuntoutujan lausepankista, koska olen törmännyt siihen hyvin paljon aiemmissakin töissäni päihdekuntoutujien, vankien ja hankaluuksiin elämässään joutuneiden lastensuojelu- ja jälkihuoltonuorten kanssa. Toteamukseni ei ole tarkoitus olla kyyninen; olen yleensä asiasta vilpittömästi samaa mieltä. Seuraava kysymys vaan on se äärimmäisen vaikea: MITEN KAVERIPIIRIÄ VAIHDETAAN? 

Ihmisen sosiaalinen ympäristö, kansanomaisemmin kaveripiiri, muodostuu hiljalleen elämän aikana. Siihen vaikuttavat yksilön persoonallisuudenpiirteiden lisäksi muun muassa perhe- ja sukutausta, asuinalue, sosioekonominen asema, kulttuuri, koulutus, harrastukset ja kiinnostuksen kohteet sekä elämänhistoria – kokonaisuudessaan.  

Jotkut viihtyvät paremmin yksikseen, toiset pitävät isommista porukoista. Yhdelle ihmisiin tutustuminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen on helppoa, jollekin se tuottaa suuria vaikeuksia tai on liki mahdotonta. Ystäviin, kavereihin ja tuttaviin on yleensä tutustuttu matkan varrella mitä moninaisimmissa tilanteissa, usein erilaisten verkostojen ja ”pitkäaikaisen altistuksen” kautta. Omaan kaveripiiriini kuuluu mm. vanhoja koulu- ja työkavereita, entisiä naapureita, harrastuksissa tavattuja ihmisiä ja kaverinkavereita, vuosikymmenten varrelta. Pari sukulaistakin – niitähän ei valita, paitsi pois. Joistakin vanhoista kavereista olen kasvanut eroon, toisista hankkiutunut tietoisesti erilleen. Joskus niin on vain paras. Me kaikki ihmiset kasvamme, tai ainakin muutumme matkan varrella, ja joskus käy niin, että suuret muutokset arvomaailmoissa voivat viedä vanhat ystävät eri teille. 

Moni Aggredin asiakas on viettänyt viimeiset vuodet – jopa vuosikymmenet – elämää, jossa päihteiden käyttö, hankkiminen ja käytön rahoitus ovat olleet elämän keskiössä. Tai muutoin rikollinen elämäntapa, jossa vallitsevat lainkuuliaisesta normaalielämästä selvästi poikkeavat normit. Tällöin myös sosiaalinen ympäristö on usein muovautunut elämäntapaan liittyvien asioiden ja ihmisten ympärille. Kuten kenellä tahansa. Näissä piireissä vain on tavallista, että suhteet sukulaisiin ja vanhoihin ”kunnon” kavereihin ovat katkenneet, joskus dramaattisestikin.  

Aggredin asiakkuuden oikeastaan ainoa vaatimus on tavoite väkivaltaisen käytöksen lopettamisesta tai vähentämisestä. Usein tämä lähtee halusta olla joutumatta (takaisin) vankilaan. Väkivallattomuuteen oppimisen prosessia suunnitellessa tulee yleensä vastaan tarve tehdä radikaaleja muutoksia elämäntapaan. Väkivallattomuus pääosin toimii huonosti alamaailmassa. Hyvin usein on tarve tähdätä myös päihteettömyyteen tai ainakin päihteidenkäytön merkittävään vähentämiseen. Kun rikollisesta elämäntavasta ja päihteistä irtautuu, on tavallisesti edessä myös kivulias prosessi tehdä pesäeroa kavereihin, jotka jatkavat päihteidenkäyttöä ja rötöstelyä. Joku aiheeseen liittyvä kuntoutunut kokemusasiantuntija kertoi aikoinaan osuvan ja kuvainnollisen vertauksen siitä, kuinka vaikeaa on seistä yhtä aikaa kahdessa veneessä kovin pitkään. Jossain kohti pitää tehdä valinta veneen suhteen, tai persaukset kastuvat.   

Mutta entä, jos kaikki kaverit ja tuttavat, pahimmillaan jopa perheenjäsenet, edustavat maailmaa, jonka haluaisi jättää taakseen? Luvassa voi olla kohtalaisen merkittäviä yksinäisyydenkokemuksia. Toiset kestävät ne paremmin & joskus ne voivat olla jopa eheyttäviä, mutta suurimmalle osalle tuntemiani kuntoutujia vastaan tullut yksinäisyys ja merkityksettömyys voivat olla desistanssiprosessin keskeyttäviä tekijöitä. Mistä uusia ystäviä elämäänsä sitten voi löytää? Baarista vai kirjastosta? Vai NA:sta? (Tässä vaiheessa tarkeintä uskoisin olevan, että on joku ihminen, vaikka edes työntekijä tai viranomainen, jonka kanssa asiaa pohtia). Monelle opiskelu-,  työ- tai kuntoutuspaikka voivat olla myös yllättävän tärkeitä sosiaalisen kanssakäymisen foorumeita. Harrastuksissa voi tutustua ihmisiin samoin, kuin siellä edellä mainitussa baarissa (mikä tosin monelle kuntoutujalle on ehdoton no-go-paikka, sattuneesta syystä). 

Pitkän alamaailman vaelluksen jälkeen voi olla yllättävän haasteellista luoda kontaktia ”normi-ihmisiin”. Moni miettii, keneen voi luotta, mitä voi itsestään kertoa, mitä osaa ihmisten kanssa puhua ja ylipäänsä, mitä yhteistä on vaikkapa työkavereiden kanssa? No, ehkä se työ, mutta sen lisäksi. Suuri osa rikollisista kuvioista ja/tai päihdemaailmasta irtautujista hakee tukea vertaisista. Vertaisuus tarkoittaa sitä yhteistä tekijää, jonka vuoksi ollaan tekemisissä, tavallaan samalla viivalla. Esimerkiksi joku harrastus, vanhemmuus, savolaisuus tai päihdekuntoutujuus. AA- ja NA-ryhmät, A-kilta, Kris ja monet muut toimijat tarjoavat vertaistukea sitä tarvitseville. Toisaalta monet rikoksista irtautujat eivät halua entisiä venkuloita ympärilleen, vaan tekevät asiaan selvän pesäeron. Muistaakseni kirjailija Kurt Vonnegut totesi joskus vertaistuen tragediaksi sen, että jos joku keksisi perustaa kerhon, joka kelpuuttaisi hänet jäsenekseen, ei hän missään nimessä haluaisi liittyä siihen. Nähdessään vertaisensa, voi kuntoutuja nähdä heissä itsestään sen, mitä ei välttämättä haluaisi nähdä, ja pakenee siksi. Vertaisituki toimii eräiden kohdalla ja toisten taas ei. Osa osa siihen turvautuvista kuntoutujista on vertaistuen lyhytaikaiskäyttäjiä, jotka hakevat ryhmistä hetkellisesti tukea ja käyttävät niitä vaikkapa sosiaalisten tilanteiden ja taitojen sparraukseen jatkaen pian matkaa kohti normielämää – joillekin se on loppuelämän keskeinen osa. 

”Kaveripiirien vaihto” ei ole mikään kivuton ja nopea prosessi, eikä läheskään aina tarpeenkaan, ainakaan kokonaan. Joskus se tapahtuu elämäntavan muutoksen myötä kuin varkain, joidenkin tuttavuuksien vain pudotessa pois ympäriltä, ja uusien tuttavuuksien syntyessä. Kuten aiemmin todettua, kannattaa tähän liittyvistä tuntemuksista pyrkiä puhumaan jonkun kanssa. A-klinikan terapeutin tai ehdonalaisvalvojan tapaamisetkin voivat hieman täyttää yksinäisyyden luomaa tyhjiötä, ja keskenään itsensäkin kanssa oloa on hyvä harjoitella sietämään. Se on kuitenkin se tärkein ja pysyvin ihmissuhde. Toisten ihmisten seurassa / seurasta huolimatta koettu emotionaalinen yksinäisyys on sitten toinen tärkeä, oman blogikirjoituksensa vaativa teema. Ihminen on sosiaalinen eläin liittymisen ja arvostuksen tarpeineen ja yksinäisyys-teema toivottavasti tunnistetaan laajemminkin osaksi kohderyhmän kanssa tehtävää työtä. Aggredissa asiakkaan yksinäisyyden kokemuksesta kysytään jo alkukartoitusta tehtäessä ja annetaan näin lupa vaikean asian käsittelylle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kosto elää

Vuosi asiakastyötä takana - Aggredi Turku

MISTÄ JOHTUU VÄKIVALTA?